Suru, jota ei tunnusteta
Sosiaalinen tuki on merkittävä tekijä surun käsittelyssä. Tässä tilanteessa lemmikin ja ihmisen menettäminen eroavat toisistaan huomattavasti.
Kun läheisen ihmisen menetys on sosiaalisesti tunnustettua, ei lemmikin menettämistä pidetä yhtä oikeutettuna surun aiheena. Kutsumme tällaista surua tunnustamattomaksi. Se voi ilmetä vähättelevinä lausuntoina, kuten: "Sehän oli vain koira" tai "Sinun pitäisi hankkia uusi koira mahdollisimman pian". Kukaan ei sanoisi vastaavaa, jos kyseessä olisi ollut ihminen.
Tällaiset ehdotukset voivat olla hyväntahtoisia, mutta harvoin hyödyllisiä. Ne keskittyvät käytännön asioihin, mutta jättävät huomiotta, että surun tunteet liittyvät enimmäkseen konkreettiseen yksilöön ja yhteisiin muistoihin. Tunnesidettä menehtyneeseen ei voi ohittaa, ja monet ihmiset tuntevat olonsa entistä yksinäisemmäksi surussaan, jos muut eivät ymmärrä sitä.
Tunnustamaton suru syntyy menetyksestä, jota ei sosiaalisesti ja kulttuurisesti tunnusteta, ja jossa ei siksi ole yhteisiä sosiaalisia sääntöjä surun ja sen ilmaisun suhteen. Tunnustamattomuus on ylimääräinen taakka ja este sosiaalisen tuen saamiselle, jota tarvitaan surussa.
Kuinka auttaa lemmikkinsä menettänyttä surun keskellä?
Tuki, huolenpito ja huomio perheeltä ja verkostolta ovat usein erittäin tärkeitä surevalle. Tämä voi tarkoittaa mahdollisuutta jakaa muistoja, ajatuksia ja kokemuksia menetetystä eläimestä. Ystävien ja perheen tuki ja apu voivat vähentää tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteita surussa.
Voi olla vaikeaa tietää, miten käsitellä tilannetta, jossa lähipiirin jäsen on menettänyt lemmikin – erityisesti, jos itsellä ei ole ollut läheistä suhdetta lemmikkiin. Samalla tavalla kuin läheisen ihmisen menetyksessä, sureva tarvitsee tietää, että verkosto tai perhe on läsnä – olipa kyseessä sitten huolenpito tai käytännön apu.
Ehkä tunnet lemmikkinsä menettäneen henkilön niin hyvin, että tiedät tarkalleen, miten voit olla avuksi parhaiten. Toisten kohdalla voi olla hyvä kysyä, mitä hän tarvitsee. Surevien tarpeet vaihtelevat.
Epävarmuus ja odotussuru
Kuolemantapauksissa hautajaiset ja muut rituaalit auttavat suruprosessissa ilmentämällä siirtymää. Ne osoittavat itselle (ja muille), että suhde kuolleeseen on muuttunut, ja antavat kuolleelle "paikan", jossa voi vierailla fyysisesti ja ajatuksissa.
Kun mahdollisuutta hautajaisiin ei ole, suru on erityisen vaikeaa. Siirtymäriitit puuttuvat, ja usein suru sekoittuu huoleen ja toivon pilkahduksiin.
Psykologi Pauline Boss kutsuu tätä "epäselväksi menetykseksi": kun joku, josta välittää, on sekä poissa että ei täysin poissa. Kadonnut voi olla kadonnut, mutta ehkä yhä elossa, esimerkiksi sodan tai luonnonkatastrofien aikana. Tai läheinen voi olla läsnä, mutta ei enää sama, kuten dementiaa sairastava.
Molemmat epäselvän menetyksen muodot koskevat myös perheen lemmikkejä.
Tutkimukset osoittavat, että ihmiset, jotka joutuvat jättämään eläimensä katastrofien aikana, kärsivät myöhemmin enemmän. Epävarmuuden ja pelon kanssa joutuu myös kamppailemaan, jos eläin karkaa tai varastetaan. Tämä ylimääräinen taakka yleensä vaikeuttaa surusta toipumista.
Käänteinen tilanne, jossa eläin on läsnä, mutta tavallaan jo menetetty, on tuttu useimmille lemmikinomistajille. Koirilla on lyhyempi elinikä kuin ihmisillä, joten koiranomistaja tietää alusta alkaen, että koittaa hetki, kun leikkisä pentu on muuttunut hauraaksi senioriksi, jolle on sanottava hyvästit.
Hyvästien lähestymistä ei sure koko lemmikin elämää, mutta usein suru alkaa sen vanhetessa ja haurastuessa. Lemmikin hoivaajana joutuukin jossain vaiheessa paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa eläintä suojelee parhaiten eutanasialla. Kun eutanasiaa alkaa harkita, alkaa myös odotussuru.
Suru voi monimutkaistua erityisten olosuhteiden vuoksi, esimerkiksi jos ilmaantuu useita menetyksiä lyhyessä ajassa, jos lemmikki oli myös symboli jollekin muulle (esimerkiksi kuolleen pojan ostama), tai jos tuntee syyllisyyttä eläimen kuolemasta. Nämä tilanteet voivat johtaa tarpeeseen keskustella surusta ja haastavista tunteista terapiassa ammattilaisen kanssa.
Eutanasian ristiriita
Useimmat ovat kiitollisia eutanasian mahdollisuudesta, mutta samalla se voi aiheuttaa monia ristiriitaisia tunteita.
Usein synnynnäinen hoivavietti ohjaa pitämään lemmikkiä elossa, vaikka järjen tasolla ymmärtäisi eutanasian olevan armollisempi ratkaisu. Jos eläin haurastuu vähitellen, voi olla erityisen vaikeaa arvioida, milloin se kärsii liikaa – ja mikä on liikaa? Useimmat eläimet piilottavat kärsimyksensä vaistomaisesti niin kauan kuin voivat, ja näyttävät ajoittain voivan hyvin. Jopa koira, joka tuskin pystyy kävelemään nivelkipujen vuoksi, innostuu lenkille lähdöstä.
Lopullisten hyvästien ja sen jälkeisten tunteiden pelkääminen voi myös saada epäröimään päätöksentekoa. Eläinlääkärit voivat nykyään tarjota enemmän elämää pidentäviä hoitoja kuin aiemmin. Vaikka tämä on usein hyvä asia, toisinaan se myös tarkoittaa pidempää kärsimystä eläimelle ja odotussurua omistajalle. Jos taas näihin hoitoihin ei ole varaa, voi tuntea syyllisyyttä, vaikka eutanasia olisikin lemmikille armollisin vaihtoehto.
Omistajat voivat tuntea syyllisyyttä sekä liian aikaiseksi että liian myöhäiseksi koetusta eutanasian ajankohdasta. Mitä enemmän empatiaa heillä oli eläintä kohtaan, sitä enemmän syyllisyyttä he voivat tuntea, riippumatta siitä, milloin päätös eutanasiasta tehtiin. Lohdullista on kuitenkin tiedostaa, että eutanasian jälkeen rakas lemmikki ei enää kärsi.
Lue myös: