Lasten kehitys ja suru
Kehityspsykologian mukaan surun käsitelleet lapset yleensä sopeutuvat uuteen elämäntilanteeseen kahden vuoden sisällä, jos he saavat tukea läheisiltä aikuisilta. Pienemmälle osalle lapsista voi kuitenkin olla vaikeaa sopeutua uuteen tilanteeseen, ja heillä on riski kohdata tunne-elämän haasteita. Näille lapsille voidaan suositella surutyöskentelyä tai osallistumista koulussa järjestettävään sururyhmään.
Nämä tiedot pohjautuvat tutkimuksiin lapsista, jotka ovat menettäneet ihmisen, mutta monia samoja periaatteita voidaan soveltaa myös lemmikin kuoleman aiheuttamaan suruun.
Kuten lapset kiintyvät perheenjäseniinsä, he voivat kiintyä myös perheen lemmikkiin - erityisesti jos se on pääasiassa lapsen hoidossa, lapsi viettää sen kanssa eniten aikaa tai heidän välinen yhteytensä on muuten erityinen. Tämän vuoksi lapsen kokemaa surua menetyksestä ei tule vähätellä.
Perheen, vanhempien, opettajien, varhaiskasvattajien ja lapsen muiden läheisten aikuisten rooli on merkittävä lapsen surun käsittelyssä. Koululaiselle voi olla suuri tuki, jos opettaja ottaa lapsen surun vakavasti. Lapsi voi myös jakaa surunsa ja muistonsa lemmikistä ikätovereidensa kanssa, jotka ovat itsekin kokeneet lemmikin menetyksen.
Puhu surusta
Suruun liittyvät keskustelut auttavat lasta tai nuorta pukemaan tunteitaan sanoiksi ja käsittelemään lemmikin eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Keskustelut voivat myös rikastuttaa lapsen tai nuoren ymmärrystä surusta luonnollisena tunteena ja estää tunteen problematisointia. Ne myös tukevat lapsen surun hyväksymistä, jolloin hän ei koe häpeää tai ristiriitaisia tunteita lemmikin menetyksestä. On hyvä rohkaista ja tukea nuorta puhumaan menetyksestä hyvälle ystävälle, jolla on samankaltaisia kokemuksia.
Lasten ikä vaikuttaa surun ymmärtämiseen
Kaikki lapset ovat erilaisia iästä riippumatta, ja vanhempien on tärkeää olla tietoisia siitä, että jokainen lapsi voi kokea perheen lemmikin menetyksen omalla tavallaan. Kehityspsykologiassa lapsuus jaetaan karkeasti kolmeen ikäkauteen: esiopetusikä, kouluikä ja nuoruus.
Esiopetusikä
Esiopetusikäisille, etenkin nuorimmille, voi olla vaikeaa ymmärtää elämän ja kuoleman eroa, eivätkä he välttämättä miellä kuolemaa lopulliseksi. He voivat esimerkiksi luulla, että lemmikki nukkuu. Usein he ymmärtävät kuitenkin, että lemmikki ei tule heräämään, ja keskustelu vaikkapa siitä, että lemmikki on mennyt eläinten taivaaseen, voi auttaa konkretisoimaan kuoleman lopullisuutta. Ajatus siitä, että lemmikki on toisessa paikassa, antaa lapselle mahdollisuuden ajatella lemmikkiä, kun hän sitä kaipaa, eikä lapsen tarvitse huolehtia siitä, onko lemmikillä kaikki hyvin.
Miten auttaa esiopetusikäistä käsittelemään surua
Esiopetusikäisten on hyvä puhua perheen lemmikistä: millaista oli, kun perhe sai lemmikin, mitä hauskoja hetkiä he ovat kokeneet yhdessä ja mitä erityistä lemmikissä oli. Voitte muistella esimerkiksi sitä, kuinka pentu pureskeli kerran tädin kengän tai tervehti perheenjäseniään omalaatuisella tavallaan. Keskustelu lemmikin kanssa vietetyistä hetkistä voi auttaa luomaan iloisia muistoja surun keskelle.
Kuvat tai videot lemmikistä ovat hyvä tapa avata keskustelua, ja ne auttavat lasta muistamaan lemmikkiä. On myös hyvä tukea lasta piirtämään lemmikki tai muovailemaan se savesta tai muovailuvahasta.
Voitte myös miettiä, voisiko lemmikin tavaroille keksiä uuden käyttötarkoituksen. Esimerkiksi koiran ruokakuppi voisi päätyä hiekkalaatikkoon, ja peti voisi toimia pehmolelujen sänkynä. Kaulapanta voi toimia lapsen pehmokoiran "perintönä". Lemmikin esineiden uudelleenkäyttö voi auttaa lasta muistamaan lemmikkiä ja tukea suruprosessissa. Monilta eläinlääkäreiltä voi myös ostaa korun, jossa on lemmikin tuhkaa, tai säilyttää lemmikin karvatupsu medaljongissa.
Kouluikä
Kouluikäiselle voi olla avuksi käydä läpi lemmikin kuolemaan liittyvät tosiasiat, esimerkiksi että koira oli hyvin sairas ja varmistaa, ettei lapsi syytä itseään lemmikin kuolemasta.
Usein lemmikin menetys on lapsen ensimmäinen kokemus kuolemasta, ja se voi olla hyvä tilaisuus puhua aiheesta ja lapsen ajatuksista sen suhteen. Samalla voi keskustella siitä, miten kuolema vaikuttaa tunteisiin ja että lemmikkiä voi kaivata pitkään, mutta sen muiston voi pitää elossa mielessä ja arjessa. Lapselle voi myös kertoa omista tunteistaan lemmikin menettämisen jälkeen, jotta lapsi ei tunne olevansa yksin surunsa kanssa.
Miten auttaa kouluikäistä surun käsittelyssä
Kouluikäiset hyötyvät myös hyvistä muistoista, joita voi katsella kuvin ja videoin. On hyvä, että aikuinen auttaa lasta löytämään uusia aktiviteetteja, jotka täyttävät lemmikin kanssa vietetyt hetket, esimerkiksi iltapäivät koulun jälkeen. Vaihtoehtoja voivat olla vaikkapa ääni- tai satukirjan kuuntelu tai leikkitreffit, jotta lapsella on ystävä mukanaan.
Lapsi voi myös tehdä muistoista koostuvan kirjan, jota hän voi näyttää ystävilleen. Näin ystävät voivat ymmärtää, mitä kaikkea lapsi koki lemmikin kanssa ja mitä hän nyt kaipaa ja suree. Kirjan voi ottaa mukaan kouluun ja jakaa luokkakavereille, jos lapsi itse sitä toivoo. Kannattaa myös varmistaa, että opettaja ymmärtää, ettei surua tule vähätellä.
Nuoruus
Lemmikkinsä menettäneille nuorille on tärkeää sallia se, että he eivät ole vielä aikuisia. On hyvä kertoa, että oli ikä mikä tahansa, lohdun ja jakamisen tarve on luonnollista suruprosessin aikana.
Miten auttaa nuorta surun käsittelyssä
Nuorille voi olla tärkeää kokea, että heillä on oikeus surra lemmikin menettämistä, vaikka he eivät ole enää lapsia. Nuorella voi myös olla tarve olla yksin tunteidensa kanssa tai puhua ystävän kanssa perheen sijaan. Tärkeintä on, että nuorella on joku, jonka kanssa puhua – oli se sitten perheenjäsen, opettaja, ohjaaja tai ystävä.
Joillekin nuorille voi olla lohduttavaa kirjoittaa kirje lemmikille tai jättää sille ääniviesti. Internetissä on myös sivustoja, joilla voi muistella lemmikkiään. Jos nuori on jo mukana vaikkapa sosiaalisen median eläinryhmässä, hän voi myös jakaa surunsa siellä ja saada ryhmän jäseniltä tukea.
Perheen yhteinen suruprosessi
Perhe voi surutyössään järjestää esimerkiksi muistoseremonian ja yhdessä päättää, miten se toteutetaan ja haluaako perhe palata muisteluun myöhemmin. Jos lemmikki haudataan pihalle tai eläinten hautausmaalle, hauta voidaan merkitä lemmikin nimellä, jolloin sinne on helppo palata. Myös jokin muu paikka, joka muistuttaa lemmikistä, voi toimia yhteisenä muistelupaikkana.
Jos perhe sopii, että muistomerkille palataan säännöllisesti, se voi olla aluksi esimerkiksi kerran viikossa tai kuukaudessa, tai tarpeen mukaan harvemmin. Muistelutilaisuuden aikana perheenjäsenet voivat kertoa, mikä oli hauskin tai hullunkurisin kokemus lemmikin kanssa.
Samalla voi myös keskustella siitä, mitä ajatuksia perheellä on mahdollisesti uuden lemmikin hankinnasta. Kaipaisiko joku uutta lemmikkiä, onko perheen tilanne edelleen sellainen, että lemmikkiin on aikaa ja resursseja, ja jos uusi lemmikki harkitaan, millainen sen tulisi olla?
Tässä yhteydessä voi olla tärkeää korostaa, ettei rakkaus ensimmäiseen lemmikkiin katoa uuden lemmikin myötä, eikä uusi lemmikki ole edellisen korvike.
Pitäisikö lasten osallistua lemmikin eutanasiaan?
Ei ole olemassa yleispätevää vastausta siihen, pitäisikö lapsen olla mukana, tai miten tilanne tulisi järjestää. Tärkeää on pohtia, millainen eutanasia tulee olemaan: tapahtuuko se kotona vai klinikalla, ja missä tilanteessa hyvästit jätetään.
Lapset ovat aina yksilöitä, ja heidän suhteensa lemmikkiin vaihtelee. Vanhemmat voivat parhaiten arvioida, tulisiko lapsen osallistua ja missä eutanasia tulisi toteuttaa. Pienille lapsille, jotka eivät vielä ymmärrä kuoleman merkitystä, eutanasian seuraaminen ei ole välttämätöntä suruprosessia ajatellen. Vanhemmat esikoululaiset saattavat olla kiinnostuneita siitä, miten eutanasia tapahtuu, ja he voivat itse pyytää päästä mukaan. Kouluikäisille ja nuorille läsnäolon tulisi aina olla oma valinta, ja jos lapsi osallistuu, hänellä tulisi olla mahdollisuus perua päätös ja poistua tilanteesta missä vaiheessa tahansa.
Voi olla hyvä pyytää isovanhempaa tai muuta läheistä olemaan läsnä kotona tai eläinlääkärissä, jotta hän voisi olla lapsen kanssa ja lähteä vaikka pienelle kävelylle, jos lapsi ei enää haluakaan olla mukana eutanasiassa. Jos lapsi esimerkiksi kärsii ahdistuksesta tai muista haasteista, osallistumista ei usein suositella, mutta tämä riippuu lapsesta, lemmikistä ja eläinlääkäristä. Joka tapauksessa on hyvä suunnitella, että perhe on yhdessä eutanasian jälkeen. Näin lapset, jotka eivät olleet läsnä tilanteessa, voivat halutessaan kysyä, miten se sujui, ja saada tarvitsemaansa tietoa.
Lue myös: